Kävimme viikko sitten äitini ja koirien kanssa lenkkeilemässä Suomen pisimmässä kylässä, eli Kylmälänkylässä, Muhoksella. Sieltä löytyi mukavasti lenkkipolkuja ja sai käppäillä ihan rauhassa. Kuulimme siellä olevasta luontopolusta, jota lähdimme etsimään. Ajaessamme metsätietä pitkin näimme kauriin pomppivan metsässä, onneksi tytöt ei olleet irti kun olisivat saattaneet hieman innostua..
Vielä taittuu rakkaan vanhuksen askel..
Alkoi harmillisesti satamaan vettä ja sitä satoikin koko loppupäivän. Lähdimme sitä luontopolkua etsiessä kävelemään mettäpolkuja mitä tielle tuli ja vanha muori Minka oli myös ensimmäisellä polulla mukana. Se oli aivan onnessaan kun pääsi mukaan, alussa jopa otti muutaman hölkkä-askeleen. Se haisteli tosi paljon ja kun pieni lumipläntti tuli eteen, niin Minka kävi piehtaroimaan siihen ja Dana seurasi perässä. Reitillä näkyi kauriin kakkakasoja, joita tytöt ihmeissään haisteli. Kun olimme kävelleet melkein pari kilometriä, alkoi Minkasta huomata, että sitä alkaa väsyttää, joten käännyimme takaisin ja veimme Minkan autoon.
Kävimme sitten kävelemässä toisen mettätien, joka oli vähän lyhkäsempi, mutta sen varressa oli ihana pohjavesiallas. Se vesi oli mahtavan kirkasta siinä ja Halti katseli vettä ihmeissään ja leikki kivillä, joita altaan reunoilla oli.
Ajattelimme jo ettemme löydä koko luontopolkua vaan ajaessamme mettätietä takaisin huomasimme kyltin eri tielle ja lähdimme katsomaan vielä sen. Sieltä löytyi muutaman kilometrin mittainen luontopolku. Sitä ei oltu ilmeisesti kovin kuljettu viime aikoina. Alussa polku oli ihan hyvä ja oli kivasti nähtävää reitin varressa, mutta ennen puoltaväliä reitti muuttui vaikeakulkuiseksi, polkua ei oikeastaan enää ollut. Milloin liene polkua on viimeksi kunnostettu. Sääli, ettei sitä ole pidetty kunnossa, siellä olisi varmasti mukava kävellä. Jatkoimme siitä huolimatta matkaa vaikka polkua ei enää ollutkaan ja tuntui kuin olisi tarponut normaalisti metsän mättäillä. Hyvät vedenpitävät kamppeetkin alkoi olla jo märät ja molempia alkoi palella. Kun olimme kävelleet yli puoleenväliin polkua, ei enää reittimerkkejäkään ollut näkyvissä. Päätimme kääntyä takaisin, jotta emme eksy vielä jonnekin metsään.
Tytötkin olivat saaneet juosta kiitettävästi ja vauhti alkoi vähän rauhoittua. Halti piti meistä koko ajan huolta, se kiersi laumaansa eli meitä ympäri ja tarkkaili ympäristöä, että reitti on selvä. Sanoinkin äidille, että ei kai näiden kanssa voi eksyä.
Täytyy todeta kuitenkin, että ne aiemmat metsäreitit, joilla kävimme, oli paljon mukavempia lenkkeilypolkuja kuin se luontopolku.
Oli mukava päästä autoon ja kotiin lämmittelemään, ja tytöt nukkuivat illan tyytyväisinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti