Kolme kuukautta ilman kolmatta...

On ollut hyvin omituista olla ilman Minkaa, mikä ei sinänsä ole ihme, kun niin kauan se rakas mummeli oli elämässämme mukana.. Toisaalta olen ihmetellyt sitä kuinka siihen on myös tottunut, ettei Misua enää ole. Ehkä siihen vaikuttaa myös asian hyväksyminen. Me hyväksyttiin se asia, että täytyy luopua, koska siihen oli painavat perusteet ja se oli Minkan parhaaksi. Minka sai elää pitkän elämän sairauksista huolimatta, jotka tulivat kuvioihin viimeisinä vuosina. Se, että Minka sai elää vanhaksi, tekee myös asiasta jotenkin hyväksyttävämpää. Mikään ei silti tietenkään poista sitä ikävää joka on aina läsnä.. Herkästi tulee vedet silmiin kun kuvia katselee.

 

”Yhtä paljon tänään kaipasin… Yhtä paljon, tänään kuin eilenkin..”

Jotenkin pelkäsin hirveästi etukäteen sitä, kuinka sen menetyksen kestää. Ritan menetys oli niin tuoreessa muistissa ja siitä toipuminen kesti tosi kauan. Mikään ei ole koskaan sattunut elämässä niin paljon kuin Ritan menetys. Ritasta luopumista en hyväksynyt. Ritan kuolemassa kaikki oli traagista, epäreilua ja se tuli yllättäen. Se tuntui riistolta. Puoli vuotta itkin sitä melkein joka päivä. Aina kun omassa elämässä vastusti pieninkään asia, olin tosi herkkänä ja aloin herkästi itkemään. Lopulta huomasin, että itkin vain Ritaa. Tietysti sekin pahensi omaa oloani kun näin Minkan masentuneena. Minka-kulta oli se, joka laittoi kuonon leukani alle ja puski sitä ylöspäin kun itkin, yrittäen sanoa minulle, että kyllä me selvitään. Mikä mahtava ele pikku Misukalta, on ne koirat niin viisaita..

Suunnilleen puoli vuotta Ritan kuoleman jälkeen muistan kun ystäväni tuli meillä käymään ja Dana oli tuolloin ollut meillä n. 3 kk. Kerroin ystävälleni, että en tiedä mistä syystä, mutta tuntuu, että olo on alkanut nyt vähän helpottamaan ja mietin että voisiko se enää siinä vaiheessa johtua Danasta, koska se oli ollut meillä jo useamman kuukauden. Ystäväni sanoi, että ehkä se johtuukin Minkasta, koska Minka on piristynyt niin sinunkin olo on helpottunut. Ja niin huomasin, että sehän se syy olikin! Minkan vointi oli paljon omaani yhteydessä.

Mieheni kanssa muistelemme usein Minkaa ja sen söpöjä tapoja. Kuinka se tykkäsi olla rapsuteltavana, laittoi tassunsa käden päälle ja alkoi kiitokseksi lipomaan sitä. Kuinka se loppuun saakka aina ihmetteli kaikkea ja käänteli päätään puolelta toiselle. Kuinka se rakasti uimista, ruokaa ja lumessa piehtaroimista. Ja se häntä, miten se heilui aina.. Minka jää varmasti meidän muistoihin aina yhdeksi erikoisimmista labradoreista mitä meillä on ollut. Se oli omintakeinen persoona, ihana iloinen Misukka.

Ruoka oli Minkalle yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Sattuipas sitäkin, että aamulla lähdettiin kotoa ja jotain ruokaa oli unohtunut pöydälle. No, sitä ei ollut enää kotiin tultaessa.. Lähinnä joku revitty pussi odotteli lattialla tervehtien. Ruokasäkkejä säilytettiin useamman oven takana. Kerran joku ovi oli vahingossa jäänyt ihan pikkuisen raolleen päiväksi. Iltapäivällä kun tultiin kotiin tuli läähättävä Misukka vastaan, jonka massukin oli sen näköinen, että parin päivän ruoat oli syöty.

Minkan kanssa ulkona ollessa ei tarvinnut kyllä pelätä. Kaupungissa asuessamme oli pari uhkaavaa tilannetta pimeän aikaan kun olin käyttämässä tyttöjä ulkona myöhään illalla. Ensimmäisellä kerralla joku mies oli puun takana piilossa ja sieltä väijyi meitä. Rita ei ollut millesäkkään, mutta Minka huomasi sen ja alkoi murista sille, nosti karvat pystyyn eikä hievahtanutkaan mihinkään. Kun se mies huomasi Minkan, se kipitti äkkiä pois.
Ritan kuoleman jälkeen tapahtui toinen tapaus. Kävelimme jalkakäytävällä ja vastaan tuli joku hiippari. Menimme siitä ohi ja kohta katsahdin taakse niin se mies oli pysähtynyt tuijottamaan meitä. Minka alkoi murista sille ja haukahti pari kertaa, niin se mies lähti kävelemään. Minkalla oli ihme kyky huomata kaikki tavallisesta poikkeava käytös, mikä vaikutti siihen, että se huomasi tuollaiset asiat. Minka suojeli meitä <3

Minkasta olisi monia juttuja kerrottavana, mutta ehkä kirjoitan Misusta joskus oman postauksen. Täytyy myöntää, että kun ikänsä on ollut kaksi labradoria, aina, niin nyt on jotenkin orpo olo ilman sitä toista. Vaikka kaksi koiraa onkin, niin silti tuntuu luonnollisesti, että jokin puuttuu. Ja se on se toinen labradori. Erirotuisia koiria meillä tulee varmasti aina olemaan, se asia on uskoakseni tullut jäädäkseen. Ennen ajattelin aina, että vaan labradorinnoutaja, se yksi rotu, ei muuta. Nyt ajattelen eri tavalla, onneksi. Mikä rikkaus on ollut tutustua eri rotuun, siitä saa itselle ihan hirveästi.. Kun meillä oli kolme hyvin eri ikäistä koiraa, oli se ihanaa aikaa. Saas nähdä otammeko jossain vaiheessa toisen labradorin niin sitten olisi paletti kokonainen, aika näyttää.. Tekisi kyllä mieli..

Minkan tarvikkeista osan vein lahjoituksena Kreetan kodittomien koirien keräykseen, osan halusin pitää vielä itselläni <3

 

Kaunis, pieni Minkanen,

sä olet ainutlaatuinen,

mitä vastaan tuleekaan,

toista sua ei milloinkaan.

Hei hei, perheen koirat

Minkan tuhkat saatiin eilen ja päätimme saman tien ripotella ne. Ritan tuhkat olivat useamman vuoden odottaneet ripotteluaan, koska se tuntui niin vaikealta tehdä. Ajan kuluessa päätimme sitten, että ripottelemme ne samalla kun Minkankin tuhkat ja se oli hyvä päätös, tytöt pääsivät yhdessä yhteiseen paikkaan.

Luin kerran Seija Mäen kirjan "On kotona koira tai kaksi", josta löysin ihanan runon. Kirjoitin sen ylös ja päätin taannoin, että luen sen sitten kun tytöistä aika jättää, koska se kuvastaa niin hyvin sitä elämää heidän kanssa ja meidän yhteistä kasvutarinaa. Psyykkasin itseäni valmiiksi hyvissä ajoin, etten itkisi koko ajan, vaan että pystyisin lukemaan sen jotenkuten ja muutkin saisivat siitä toivottavasti selvää, koska se on kaunis runo. Tämän runon saattelemana pääsivät tytöt meidän kotipihan kukkapenkkiin omenapuun alle omalle paikalle.

Muistatko ystävä pentuuttain

olin suloinen karvakeräsi vain.

Söin kenkäsi, ehkäpä toisenkin

ja tein jälkeni tuolisi jalkoihin.

Oli lätäkkö siellä ja toinen täällä,

en muistanut tehdä sitä lehden päällä.

Aina huolella hajustin mattosikin,

kerrassaan tempuin niin taitavin.

Et arvannut, silloin ikää kun saan,

nämä temppuni jäävät jo unholaan

ja kun suureksi varttuu pentu tää

on älyä täynnä sen pienoinen pää.

Silloin huomaat sen jo sinäkin

olen aarteesi rakkain ja parahin.

Niin vierivät vuoteni verkalleen,

niistä vuosista muistojen kirjani teen.

Omaa tehtävää rinnallas suoritan vaan

sen huomaan, - hellyytes tuntea saan.

Niin rikas on kaikki eloni tää,

kauniit aatokset sitä vain siivittää,

jos ansiot pienet tai suuretko lie,

se tässä ei kuitenkaan tärkeintä lie.

Oli mieleni avoin ja rehti se ain

en tunne vilppiä rakkaudessain.

Ohimollani kannan jo hopeaa,

se arvoani ansaittua kaunistaa.

Niin paljon muistoja vuodet toi,

niitä aarteistoja elomme aateloi.

On askelein lyhyt, ei silmät nää,

pian loppuukin muistojen kirjani tää.

Ilot, surut on kohdattu ne jakaen,

metsät ja polut näin yhdessä kulkien,

siis kuuntele mun pyyntöni pienoinen,

vierelläin kuljethan matkani viimeisen.

Hiljaisuus valtaa hämärän huoneen,

tuskaa sen tiedän minulle tuoneen.

Valo kirkas häikäisee ikkunasta,

tuudittaa pientä koiralasta.

Rakas koira valolta silmänsä sulkee,

tietämättään kohti taivasta.

Hautakummun alla nukkuu syvää unta,

ympärillä avautuu sateenkaaren valtakunta.

Sydän pieni sammui kesken leikin,

minne lienee enkelin siipi veikin.

Siellä ei varmaan kylmyys ja pelko paina,

elämä oli vain lyhyt, lyhyt laina.

Kerran on kuoltava parhaidenkin,

ystävän syliin tai kesken lenkin.

Yhdessä touhuttiin niitä ja näitä,

 pelättiin teltassa ukkossäitä. 

Ikävuosia jo kertyi molemmille,

me ei piitattu siitä vaan naurettiin sille.

Vuodet yhteiset taakse nyt jäädä saa

kun kutsuu mua luokseen toinen maa.

Tuttuun pihaan sä päätit elonretken.

Toivon - olisit vielä viipynyt hetken.

Kuva haudalta

 Tytöt kulkevat minulla aina mukana <3

  Hei hei, elämäni koirat, joskus vielä nähdään <3

Johanna Kurkela - Jotain kaunista ja hyvää 

Kauniina päivänä kesäisen, hiljeni sydän läheisen

Suru tuli taloomme. Laumamme vanhin, 13-vuotias rakas Minkamme on poissa. Minka sai lähteä rauhassa sylissäni eilen kotonamme perheemme läsnäollessa. Aurinko paistoi ulkona, jonka ajattelimme kuvaavan niin Minkan luonnettakin, se tyttö oli meidän oma ilopillerimme, positiivisuuden ilmentymä.

Samalla päättyi elämässämme tietty aikakausi, kun viimeinen perheen koira nukkui pois. Nyt ei ole enää vaivoja, ei kipuja, vaan Minka saa juosta kultaniityillä yhdessä rakkaan Ritan kanssa. Kaipaus ja kauniit muistot jää, jotka tällä hetkellä vain itkettää. Tämä uusi tilanne vaatii totuttelua, Minka on ollut läsnä suurimman osan elämästäni ja sen kanssa olen yhdessä kasvanut.

Kokoajan on ollut kuitenkin selvää, että päätös oli oikea. Minkan perussairaudet alkoivat vaivaamaan niin, että ei ollut enää oikein pitää sitä täällä kanssamme. Tuntui, että täytyy siirtää omat tunteet sivuun ja ajatella rakkaamme parasta. Joku kerran sanoi osuvasti ja viisaasti, että epäitsekkyys on suurinta rakkautta. Ja niin se on. 

Eläin ei sure yhtään päivää, jotka se menettää, mutta se suree niitä päiviä, jolloin se ei saa elää täysillä.

"Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän, yhtäkkiä huomaa se päättyikin tähän.

On paikkasi tyhjä ja korvaamaton, ja kaipuu suuri, sanaton."

Meidän pikku samettikorva, Misukka, niin rakas meille <3

Minka (1.5.2002-6.7.2015)

Nuku rauhassa ihana lapintyttö, vappuvauvamme, nyt tiedät mitä vapaus tarkoittaa <3

Juhannuksen viettoa

Juhannus meni mukavasti maalla maalaiskartanossa tyttöjen ja sukumme kanssa. Kävimme joka päivä lenkillä ihanissa pelto- ja joenranta maisemissa, ja sielu lepäsi.. Eräällä luontopolulla tosin ei hirveästi voinut levätä kun siellä oli niin nälkäisiä hyttysiä, että olivat ihan vimmatusti kimpussa. Muuten lenkit olivat tosi rentouttavia ja mukavia. 

   Minkalle ison porukan reissu alkaa ottaa jo voimille ja sen perussairaudet alkoivat vaivata sitä jo siihen malliin, että sen hoitaminen oli ajoittain rankkaa.. Viimeiset ajat on meillä käsillä ja sen tiedostaminen on hyvin raskasta.

 Tää oli vissiin Minkan mielestä parempi peti, vaikka omakin peti olisi ollut saatavilla ;)

Kartanon pihalla on pieni lampi, jossa tytöt kävivät aina onnessaan uimassa. Halti villiintyi lammella aivan täysin ja sai aina hirveitä hepuleita juosta lampea ympäri kun Dana meni uimaan. Halti katsoi aina jonkun aikaa Danan uintia ja lähti pian itsekin perään. Harmi kun ei tullut otettua videota, se oli niin hauskaa katsottavaa. Minka nautti lammen viilentävästä vaikutuksesta, monesti kävi omia reissujakin lammella, vanha vesipelastajamme <3

Dana uiskentelemassa

Minka uinnin jälkeen

Sunnuntaina lähtöä tehdessämme olin ulkona pakkaamassa autoa, kun siskoni tuli pirtistä ja huusi, että Danaa on pistänyt joku. Se oli sisällä yhtäkkiä pompannut pystyyn ja ulvahtanut isoon ääneen. Dana juoksi ulko-ovelta suoraan minua kohti ja hyppäsi autonkonttiin ja tärisi. Aloimme heti tutkimaan sitä vaan emme löytäneet mitään, peppua se piti lattiaa vasten ja yritimme tunnustella senkin parhaamme mukaan läpi. Annoin sille varalta koirien tulehduskipulääkkeen. Harmittelin, ettei minulla ollut mukana kyypakkausta kun yleensä pidän sitä aina mukana reissuilla kaiken varalta.

   Kotipihalla aukaisin kontin ja Halti hyppäsi sieltä pois. Dana ei meinannut ensin hypätä, mutta rohkaisin sitä ja se hyppäsi. Sitten huomasin, että sen masun alla oli ampiainen! Hyi kamala, Dana ravasi ja minä hätyyttelin sitä ampiaista pois ja Danakin säpsähteli sitä. Se oli siis ollut jossain piilossa! Sain sen hätyytettyä pois ja kopeloin Danan vielä kunnolla läpi, ettei missään ole mitään. Sisällä jatkoin tunnustelua ja yritin etsiä mahdollista piikkiä jostain, mutten löytänyt. Muutaman tunnin Dana oli vähän vaivaantunut ja tutkaili itseään paljon. Onneksi sitten alkoi rauhoittua ja alkoi palata normaaliin, jospa kipulääkkeestä olisi ollut apua. Ensimmäinen kerta kun meillä koiraa pistää ampiainen, tosi inhottava ja varmasti kipeä!

Oli mukava irtiotto arjesta ennen pian häämöttävää lomaa. Saimme nauttia kauniista ja lämpimistäkin säistä, todella nopeasti menivät päivät. Tytöt ovat olleetkin väsyneitä pidennetyn ja touhukkaan viikonlopun jälkeen. Nyt sitten paluu arkeen!

PK-jäljet tehty ja agility aloitettu

PK-jäljestyksestä en olekaan tehnyt hetkeen postausta, että mites se meillä etenikään. Alkeiskurssiin kuului maastotreenejä metsässä ja nurmikolla piha-alueella. Nurmikolla tekemistä on tärkeää harjoittaa, koska sillä saadaan tarkkuutta nenän käyttöön. Koiran on pidettävä nenä lyhyellä nurmikolla lähempänä maata, jotta se saa paremmin hajun. Jos jälkeä tekee pelkästään metsässä niin koira saattaa oppia kulkemaan nenä ylempänä ja se voi johtaa sitten myöhemmin harhailuihin.

Aloimme opettelemaan kurssilla keppien ilmaisua, joita oli sijoitettu jäljen varrelle. On monia tapoja ilmaista keppi, esimerkiksi haukkuminen, jokin liike, noutaminen.. Kouluttaja sanoi, että Haltin voisi opettaa noutamaan kepin, koska näyttää kantavan keppiä mielellään. Halti osaa kivasti ilmaista kepit matkan varrella ja tekee tosi keskittyneesti töitä. Halti ei onneksi hutiloi vaan kulkee jäljen sopivalla tahdilla eteenpäin.

   Sääolosuhteiden ollessa hyvät, meni Haltilla jäljet todella hyvin. Oli tosi hyvin kartalla koko ajan, että missä mennään ja sehän se on pääasia. Parilla kerralla oli erittäin voimakas tuuli ja silloin emme olleet edes metsässä vaan aukealla, jossa varsinkin tuntui, että lähtee itsekin lentoon. Silloin Haltin liikkeistäkin näki, että tuuli vaikuttaa tosi paljon jäljen haistamiseen. Sen takapää seilasi välillä niin että tyttö kääntyi kokonaan ympäri jäljellä. Onneksi hoksasi sitten oikean suunnan sen jälkeen. Huomasin ensimmäisen tuulisen harjoituksen jälkeen, että minun olisi pitänyt laittaa namuja tiheämmin jäljelle, jotta tuuli ei heti veisi hajua pois. Haltilla oli vaikeuksia tuolloin haistaa jälki ja tarvitsi minun ohjausta. Sitä seuraavalla kerralla kun oli myös tosi tuulinen päivä, laitoin namuja tiheämmin, se oli hyvä asia ja armollisempaa koirallekin.

Halti käyttää nokkaansa vähän samalla tavalla kuin Dana, eli käyttää sekä maa- että ilmavainua. Ehkä Halti käyttää vähän enemmän maavainua ja Dana taas enemmän ilmavainua, mutta molemmat käyttävät molempia.

PK-jäljestys on kyllä kiehtova harrastus ja suunnitelmissa olisi testata Haltilla mejää seuraavaksi ja katsoa sitten kumpi jäljestys olisi enemmän sen laji. Ehkä mejä houkuttelisi itseäni enemmän ja sitä voisin harrastaa molempien koirien kanssa sitten. Voi toki tätäkin..

Valitettavasti sen kummempia kuvia minulla ei ole tänne laittaa kun keskityin niin treenailuun.

Agility starttasi meillä myös ja aksaharkat olivat nyt pari kertaa heti jäljestystreenien jälkeen. Kaikkien koirien kanssa sellainen ei onnistu, mutta Haltin kanssa onnistuu. Halti antoi kaikkensa agilityssäkin ja jäljestys oli oikeastaan vaan hyväkin siinä ennen aksaa. Agilityssä Halti on keskittynyt kivasti ja putki on sen ehdoton lemppari, se olisi menossa sinne aina.. Treenit pidetään ulkokentällä, jonka ympärillä on melko paljon vilskettä, koska siinä on frisbeegolf-rataa, koirakenttiä, lenkkeilypolkua yms. Eli haasteellinen ympäristö vilkkaalle koiralle, mutta jotenkin se näyttää sitten tottuvan siihen aina ajan kanssa kuitenkin. Vilkkaan koiran plussat näkee kyllä myös, Halti tekee tosi mielellään ja tarjoaa sitä tekemistä, naksuttelen sille sitten aina oikeista tekemisistä.

Kouluttaja sanoi minulle, kun harjoittelimme pituus-estettä Haltin kanssa, että voisin alkaa luottamaan siihen enemmän, että kyllä se siinä esteen edessä yksin pysyy ja odottaa minun käskyä, koska se pysyy. Ja sehän on ihan totta, minun pitää alkaa luottamaan enemmän siihen, että se pysyy.

Viime kerralla treeneissämme oli myös erään ison lehden kuvaajia paikalla ja lehteen tehtiin juttua kouluttajastamme ja kuvaajat kuvasivat treenejämme. Varmaan ensi numeroon tulee se juttu sitten. Agility on joka tapauksessa lähtenyt lupaavasti käyntiin!

Tässä tällä viikolla nappaamiani kuvia rakkaista:

Luppaset

Uni maittaa

Niinku joku tippuis taivaalta? ;)

Minka <3

 Halti se kyllä osaa nuo poseeraukset :D

<3

Rokotukset ja passit

Käytin eilen Haltin vuosikkaan rokotuksilla ja samalla otatin tytöille lemmikkipassit. Lemmikkipassit otan sen takia tytöille kun lähdetään kesäkuun lopussa vaeltamaan Kilpisjärvelle ja käymme samalla pohjois-Norjassa sekä -Ruotsissa niin passit on tarpeen. Jotkut eivät kuulemma välttämättä hanki koiralleen passia sinne lähtiessä, mutta itse en ottaisi sitä riskiä, että koira jääpi sitten sinne rajan taakse karanteeniin tai kuulemma myös ankarat sakot ovat mahdolliset. Passit ovat myös siitä kätevät, että ne ovat voimassa koko koiran eliniän, niin niille on todennäköisesti myöhemminkin tarvetta, koska matkustelen säännöllisesti ulkomaille.

Tytöt odottelee jo reissuun lähtöä ;)

Reissupäivitystä on varmasti tänne sitten myös myöhemmin luvassa. Olen nyt koittanut enemmän lenkkeilyttää tyttöjä asfaltilla (mikä ei täällä kaupungissa varsinkaan tuota hankaluuksia), jotta anturat kovettuisi. Tassut kuitenkin tulevat joutumaan erilaisille koetuksille sillä reissulla ja ensiapu-tarvikkeet on oltava tietysti mukana sitten kaiken varalta. Odotan reissua jo innolla ja niitä henkeäsalpaavan kauniita maisemia. Olen aikaisemmin käynyt Enontekiöllä, josta matkasin Kautokeinoon, sieltä Kaarasjoen kautta Inariin. Inarissa olen käynyt kahdesti. Käsivarsi on siis jäänyt näkemättä ja nyt vihdoin pääsen näkemään sen näiden neitokaisten kanssa. Pohjoisen visiiteissä tahtoo olla vaan aina se puoli, että haluan aina vaan enemmän muuttaa sinne! Täällä on niin aakeeta laakeeta, että sinne kauneuden keskelle kun menee, ei voi uskoa silmiään..

Palataampas kuitenkin pohjoisesta vielä sille eläinlääkärikäynnille. Luottoeläinlääkärimme siis tarkisti tytöt ja Haltista sanoi, että on oikein sopusuhtainen ja hyväkuntoinen tyttö. Muisteli siinä myös niitä meidän harrastuksia ja se mietti siinä, että mikä se yksi toko olikaan ja sanoin, että se oli se rally-toko niin se nauroi ja kysyi, että mitä siinä tehtiinkään kun ei ole tuttu laji :D Totesi Haltista vielä, että rakenteestakin huomaa että sen kanssa harrastetaan. Danasta totesi, että on pysynyt sopusuhtaisena viime näkemästä asti, että ei tarvitse kyllä mitään huomautella painosta, on juuri ihannepainoinen. Korvia Danalta kuulemma voisi vähän putsailla kun pikkuisen punottivat. Sitten se siinä muisteli Danan harrastuksia ja totesi, että mahtaa olla lukkari täynnä :D

Lemmikkipassit eivät olleet pahanhintaiset kun ne teki toisen toimenpiteen yhteydessä (eli meillä ne oli rokotukset) ja lisäksi on edullisempaa ottaa useammalle koiralle samalla kertaa. Käytännössä sain tavallisen yhden hinnalla nyt kaksi passia kun otin molemmat mukaan klinikalle. Eläinlääkäri kirjoitteli passit ja kyseli reissusta ja hoidettiin ensimmäinen ekinokokki-madotus (milbemax) nyt reissua varten samalla. Eviran määräykset ovat, että lemmikki pitää lääkitä ennen matkaa vähintään kaksi kertaa enintään 28 vrk:n välein. Viimeinen loislääkitys tehdään Suomessa kun matkalta on palattu. Meillä on n. kuukauden kuluttua sitten seuraavat madotukset klinikalla. 

Suunnitelmissa olisi tuolloin myös ottaa Haltilta verinäyte geenitestiä varten. Tulemme testaamaan Haltilta Degeneratiivisen Myelopatian (DM) eli etenevän selkärappeumasairauden geenin. Alunperin geeniä on havaittu olevan saksanpaimenkoirilla, mutta nykyään sitä esiintyy useilla roduilla, kuten welsh corgi pembrokeilla, boksereilla, rhodesiankoirilla yms. Käytännössä kaikilta roduilta on mahdollisuus testata DM-geeni. Lisää tietoa löytyy laboklinin sivuilta.

Eläinlääkärikäynnin jälkeen Halti ottikin pikku tirsat, oli niin jännää ja paljon hajuja

Ostin nyt etukäteen kisoja varten koiratanssin kisakirjan ja täyttelin valmiiksi, ettei tarvitse sitten kisapäivänä tärisevin käsin siihen koittaa tuhrustaa ;) Vepe-kirjankin kaivelin jo esiin..

Piti napata kuva tytöistä kun makoilivat söpösti lähekkäin. Danahan tykkää nukkua tosi lähellä, Minkan kanssa aina kyhnöttivät vierekkäin vielä silloin kun Minka asui meillä. Dana yritti alkaa unikaveriksi Haltillekin kun se tuli meille pentusena, vaan Halti viihtyy enemmän itsekseen. Sängyn alla se tykkää varsinkin nukkua ja sinnehän Dana ei ole mahtunut aikoihin..

Minkasta ja Danasta taas tämän tyyppisiä kuvia löytyy urakalla:

Siihen aikaan kun meillä sai koirat tulla vielä sängylle.. Ehkä ihan vähän lavastettu tilanne ;)

Ivalossa, uintireissun jälkeen on hyvä lämmitellä yhdessä <3

Tämä kuva saa aina nauramaan :D

Vilukylän viluinen lenkki

Kävimme viikko sitten äitini ja koirien kanssa lenkkeilemässä Suomen pisimmässä kylässä, eli Kylmälänkylässä, Muhoksella. Sieltä löytyi mukavasti lenkkipolkuja ja sai käppäillä ihan rauhassa. Kuulimme siellä olevasta luontopolusta, jota lähdimme etsimään. Ajaessamme metsätietä pitkin näimme kauriin pomppivan metsässä, onneksi tytöt ei olleet irti kun olisivat saattaneet hieman innostua..

Vielä taittuu rakkaan vanhuksen askel..

Alkoi harmillisesti satamaan vettä ja sitä satoikin koko loppupäivän. Lähdimme sitä luontopolkua etsiessä kävelemään mettäpolkuja mitä tielle tuli ja vanha muori Minka oli myös ensimmäisellä polulla mukana. Se oli aivan onnessaan kun pääsi mukaan, alussa jopa otti muutaman hölkkä-askeleen. Se haisteli tosi paljon ja kun pieni lumipläntti tuli eteen, niin Minka kävi piehtaroimaan siihen ja Dana seurasi perässä. Reitillä näkyi kauriin kakkakasoja, joita tytöt ihmeissään haisteli. Kun olimme kävelleet melkein pari kilometriä, alkoi Minkasta huomata, että sitä alkaa väsyttää, joten käännyimme takaisin ja veimme Minkan autoon.

Kävimme sitten kävelemässä toisen mettätien, joka oli vähän lyhkäsempi, mutta sen varressa oli ihana pohjavesiallas. Se vesi oli mahtavan kirkasta siinä ja Halti katseli vettä ihmeissään ja leikki kivillä, joita altaan reunoilla oli.

Ajattelimme jo ettemme löydä koko luontopolkua vaan ajaessamme mettätietä takaisin huomasimme kyltin eri tielle ja lähdimme katsomaan vielä sen. Sieltä löytyi muutaman kilometrin mittainen luontopolku. Sitä ei oltu ilmeisesti kovin kuljettu viime aikoina. Alussa polku oli ihan hyvä ja oli kivasti nähtävää reitin varressa, mutta ennen puoltaväliä reitti muuttui vaikeakulkuiseksi, polkua ei oikeastaan enää ollut. Milloin liene polkua on viimeksi kunnostettu. Sääli, ettei sitä ole pidetty kunnossa, siellä olisi varmasti mukava kävellä. Jatkoimme siitä huolimatta matkaa vaikka polkua ei enää ollutkaan ja tuntui kuin olisi tarponut normaalisti metsän mättäillä. Hyvät vedenpitävät kamppeetkin alkoi olla jo märät ja molempia alkoi palella. Kun olimme kävelleet yli puoleenväliin polkua, ei enää reittimerkkejäkään ollut näkyvissä. Päätimme kääntyä takaisin, jotta emme eksy vielä jonnekin metsään. 

Tytötkin olivat saaneet juosta kiitettävästi ja vauhti alkoi vähän rauhoittua. Halti piti meistä koko ajan huolta, se kiersi laumaansa eli meitä ympäri ja tarkkaili ympäristöä, että reitti on selvä. Sanoinkin äidille, että ei kai näiden kanssa voi eksyä.

Täytyy todeta kuitenkin, että ne aiemmat metsäreitit, joilla kävimme, oli paljon mukavempia lenkkeilypolkuja kuin se luontopolku.

Oli mukava päästä autoon ja kotiin lämmittelemään, ja tytöt nukkuivat illan tyytyväisinä.