Hei hei, perheen koirat

Minkan tuhkat saatiin eilen ja päätimme saman tien ripotella ne. Ritan tuhkat olivat useamman vuoden odottaneet ripotteluaan, koska se tuntui niin vaikealta tehdä. Ajan kuluessa päätimme sitten, että ripottelemme ne samalla kun Minkankin tuhkat ja se oli hyvä päätös, tytöt pääsivät yhdessä yhteiseen paikkaan.

Luin kerran Seija Mäen kirjan "On kotona koira tai kaksi", josta löysin ihanan runon. Kirjoitin sen ylös ja päätin taannoin, että luen sen sitten kun tytöistä aika jättää, koska se kuvastaa niin hyvin sitä elämää heidän kanssa ja meidän yhteistä kasvutarinaa. Psyykkasin itseäni valmiiksi hyvissä ajoin, etten itkisi koko ajan, vaan että pystyisin lukemaan sen jotenkuten ja muutkin saisivat siitä toivottavasti selvää, koska se on kaunis runo. Tämän runon saattelemana pääsivät tytöt meidän kotipihan kukkapenkkiin omenapuun alle omalle paikalle.

Muistatko ystävä pentuuttain

olin suloinen karvakeräsi vain.

Söin kenkäsi, ehkäpä toisenkin

ja tein jälkeni tuolisi jalkoihin.

Oli lätäkkö siellä ja toinen täällä,

en muistanut tehdä sitä lehden päällä.

Aina huolella hajustin mattosikin,

kerrassaan tempuin niin taitavin.

Et arvannut, silloin ikää kun saan,

nämä temppuni jäävät jo unholaan

ja kun suureksi varttuu pentu tää

on älyä täynnä sen pienoinen pää.

Silloin huomaat sen jo sinäkin

olen aarteesi rakkain ja parahin.

Niin vierivät vuoteni verkalleen,

niistä vuosista muistojen kirjani teen.

Omaa tehtävää rinnallas suoritan vaan

sen huomaan, - hellyytes tuntea saan.

Niin rikas on kaikki eloni tää,

kauniit aatokset sitä vain siivittää,

jos ansiot pienet tai suuretko lie,

se tässä ei kuitenkaan tärkeintä lie.

Oli mieleni avoin ja rehti se ain

en tunne vilppiä rakkaudessain.

Ohimollani kannan jo hopeaa,

se arvoani ansaittua kaunistaa.

Niin paljon muistoja vuodet toi,

niitä aarteistoja elomme aateloi.

On askelein lyhyt, ei silmät nää,

pian loppuukin muistojen kirjani tää.

Ilot, surut on kohdattu ne jakaen,

metsät ja polut näin yhdessä kulkien,

siis kuuntele mun pyyntöni pienoinen,

vierelläin kuljethan matkani viimeisen.

Hiljaisuus valtaa hämärän huoneen,

tuskaa sen tiedän minulle tuoneen.

Valo kirkas häikäisee ikkunasta,

tuudittaa pientä koiralasta.

Rakas koira valolta silmänsä sulkee,

tietämättään kohti taivasta.

Hautakummun alla nukkuu syvää unta,

ympärillä avautuu sateenkaaren valtakunta.

Sydän pieni sammui kesken leikin,

minne lienee enkelin siipi veikin.

Siellä ei varmaan kylmyys ja pelko paina,

elämä oli vain lyhyt, lyhyt laina.

Kerran on kuoltava parhaidenkin,

ystävän syliin tai kesken lenkin.

Yhdessä touhuttiin niitä ja näitä,

 pelättiin teltassa ukkossäitä. 

Ikävuosia jo kertyi molemmille,

me ei piitattu siitä vaan naurettiin sille.

Vuodet yhteiset taakse nyt jäädä saa

kun kutsuu mua luokseen toinen maa.

Tuttuun pihaan sä päätit elonretken.

Toivon - olisit vielä viipynyt hetken.

Kuva haudalta

 Tytöt kulkevat minulla aina mukana <3

  Hei hei, elämäni koirat, joskus vielä nähdään <3

Johanna Kurkela - Jotain kaunista ja hyvää