Suru tuli taloomme. Laumamme vanhin, 13-vuotias rakas Minkamme on poissa. Minka sai lähteä rauhassa sylissäni eilen kotonamme perheemme läsnäollessa. Aurinko paistoi ulkona, jonka ajattelimme kuvaavan niin Minkan luonnettakin, se tyttö oli meidän oma ilopillerimme, positiivisuuden ilmentymä.
Samalla päättyi elämässämme tietty aikakausi, kun viimeinen perheen koira nukkui pois. Nyt ei ole enää vaivoja, ei kipuja, vaan Minka saa juosta kultaniityillä yhdessä rakkaan Ritan kanssa. Kaipaus ja kauniit muistot jää, jotka tällä hetkellä vain itkettää. Tämä uusi tilanne vaatii totuttelua, Minka on ollut läsnä suurimman osan elämästäni ja sen kanssa olen yhdessä kasvanut.
Kokoajan on ollut kuitenkin selvää, että päätös oli oikea. Minkan perussairaudet alkoivat vaivaamaan niin, että ei ollut enää oikein pitää sitä täällä kanssamme. Tuntui, että täytyy siirtää omat tunteet sivuun ja ajatella rakkaamme parasta. Joku kerran sanoi osuvasti ja viisaasti, että epäitsekkyys on suurinta rakkautta. Ja niin se on.
Eläin ei sure yhtään päivää, jotka se menettää, mutta se suree niitä päiviä, jolloin se ei saa elää täysillä.
"Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän, yhtäkkiä huomaa se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja korvaamaton, ja kaipuu suuri, sanaton."
Meidän pikku samettikorva, Misukka, niin rakas meille <3
Minka (1.5.2002-6.7.2015)
Nuku rauhassa ihana lapintyttö, vappuvauvamme, nyt tiedät mitä vapaus tarkoittaa <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti