On ollut hyvin omituista olla ilman Minkaa, mikä ei sinänsä ole ihme, kun niin kauan se rakas mummeli oli elämässämme mukana.. Toisaalta olen ihmetellyt sitä kuinka siihen on myös tottunut, ettei Misua enää ole. Ehkä siihen vaikuttaa myös asian hyväksyminen. Me hyväksyttiin se asia, että täytyy luopua, koska siihen oli painavat perusteet ja se oli Minkan parhaaksi. Minka sai elää pitkän elämän sairauksista huolimatta, jotka tulivat kuvioihin viimeisinä vuosina. Se, että Minka sai elää vanhaksi, tekee myös asiasta jotenkin hyväksyttävämpää. Mikään ei silti tietenkään poista sitä ikävää joka on aina läsnä.. Herkästi tulee vedet silmiin kun kuvia katselee.
”Yhtä paljon tänään kaipasin… Yhtä paljon, tänään kuin eilenkin..”
Jotenkin pelkäsin hirveästi etukäteen sitä, kuinka sen menetyksen kestää. Ritan menetys oli niin tuoreessa muistissa ja siitä toipuminen kesti tosi kauan. Mikään ei ole koskaan sattunut elämässä niin paljon kuin Ritan menetys. Ritasta luopumista en hyväksynyt. Ritan kuolemassa kaikki oli traagista, epäreilua ja se tuli yllättäen. Se tuntui riistolta. Puoli vuotta itkin sitä melkein joka päivä. Aina kun omassa elämässä vastusti pieninkään asia, olin tosi herkkänä ja aloin herkästi itkemään. Lopulta huomasin, että itkin vain Ritaa. Tietysti sekin pahensi omaa oloani kun näin Minkan masentuneena. Minka-kulta oli se, joka laittoi kuonon leukani alle ja puski sitä ylöspäin kun itkin, yrittäen sanoa minulle, että kyllä me selvitään. Mikä mahtava ele pikku Misukalta, on ne koirat niin viisaita..
Suunnilleen puoli vuotta Ritan kuoleman jälkeen muistan kun ystäväni tuli meillä käymään ja Dana oli tuolloin ollut meillä n. 3 kk. Kerroin ystävälleni, että en tiedä mistä syystä, mutta tuntuu, että olo on alkanut nyt vähän helpottamaan ja mietin että voisiko se enää siinä vaiheessa johtua Danasta, koska se oli ollut meillä jo useamman kuukauden. Ystäväni sanoi, että ehkä se johtuukin Minkasta, koska Minka on piristynyt niin sinunkin olo on helpottunut. Ja niin huomasin, että sehän se syy olikin! Minkan vointi oli paljon omaani yhteydessä.
Mieheni kanssa muistelemme usein Minkaa ja sen söpöjä tapoja. Kuinka se tykkäsi olla rapsuteltavana, laittoi tassunsa käden päälle ja alkoi kiitokseksi lipomaan sitä. Kuinka se loppuun saakka aina ihmetteli kaikkea ja käänteli päätään puolelta toiselle. Kuinka se rakasti uimista, ruokaa ja lumessa piehtaroimista. Ja se häntä, miten se heilui aina.. Minka jää varmasti meidän muistoihin aina yhdeksi erikoisimmista labradoreista mitä meillä on ollut. Se oli omintakeinen persoona, ihana iloinen Misukka.
Minkasta olisi monia juttuja kerrottavana, mutta ehkä kirjoitan Misusta joskus oman postauksen. Täytyy myöntää, että kun ikänsä on ollut kaksi labradoria, aina, niin nyt on jotenkin orpo olo ilman sitä toista. Vaikka kaksi koiraa onkin, niin silti tuntuu luonnollisesti, että jokin puuttuu. Ja se on se toinen labradori. Erirotuisia koiria meillä tulee varmasti aina olemaan, se asia on uskoakseni tullut jäädäkseen. Ennen ajattelin aina, että vaan labradorinnoutaja, se yksi rotu, ei muuta. Nyt ajattelen eri tavalla, onneksi. Mikä rikkaus on ollut tutustua eri rotuun, siitä saa itselle ihan hirveästi.. Kun meillä oli kolme hyvin eri ikäistä koiraa, oli se ihanaa aikaa. Saas nähdä otammeko jossain vaiheessa toisen labradorin niin sitten olisi paletti kokonainen, aika näyttää.. Tekisi kyllä mieli..
Minkan tarvikkeista osan vein lahjoituksena Kreetan kodittomien koirien keräykseen, osan halusin pitää vielä itselläni <3
Ruoka oli Minkalle yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Sattuipas sitäkin, että aamulla lähdettiin kotoa ja jotain ruokaa oli unohtunut pöydälle. No, sitä ei ollut enää kotiin tultaessa.. Lähinnä joku revitty pussi odotteli lattialla tervehtien. Ruokasäkkejä säilytettiin useamman oven takana. Kerran joku ovi oli vahingossa jäänyt ihan pikkuisen raolleen päiväksi. Iltapäivällä kun tultiin kotiin tuli läähättävä Misukka vastaan, jonka massukin oli sen näköinen, että parin päivän ruoat oli syöty.
Minkan kanssa ulkona ollessa ei tarvinnut kyllä pelätä. Kaupungissa asuessamme oli pari uhkaavaa tilannetta pimeän aikaan kun olin käyttämässä tyttöjä ulkona myöhään illalla. Ensimmäisellä kerralla joku mies oli puun takana piilossa ja sieltä väijyi meitä. Rita ei ollut millesäkkään, mutta Minka huomasi sen ja alkoi murista sille, nosti karvat pystyyn eikä hievahtanutkaan mihinkään. Kun se mies huomasi Minkan, se kipitti äkkiä pois.
Ritan kuoleman jälkeen tapahtui toinen tapaus. Kävelimme jalkakäytävällä ja vastaan tuli joku hiippari. Menimme siitä ohi ja kohta katsahdin taakse niin se mies oli pysähtynyt tuijottamaan meitä. Minka alkoi murista sille ja haukahti pari kertaa, niin se mies lähti kävelemään. Minkalla oli ihme kyky huomata kaikki tavallisesta poikkeava käytös, mikä vaikutti siihen, että se huomasi tuollaiset asiat. Minka suojeli meitä <3
Ritan kuoleman jälkeen tapahtui toinen tapaus. Kävelimme jalkakäytävällä ja vastaan tuli joku hiippari. Menimme siitä ohi ja kohta katsahdin taakse niin se mies oli pysähtynyt tuijottamaan meitä. Minka alkoi murista sille ja haukahti pari kertaa, niin se mies lähti kävelemään. Minkalla oli ihme kyky huomata kaikki tavallisesta poikkeava käytös, mikä vaikutti siihen, että se huomasi tuollaiset asiat. Minka suojeli meitä <3
Kaunis, pieni Minkanen,
sä olet ainutlaatuinen,
mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti